Suomalaisiin perinneruokiin ja maakuntien paikallisiin erikoisuuksiin suhtaudutaan voimakkaasti; ylpeydellä, yökäten, suurella nautinnolla, hauskoista mielleyhtymistä huvittuen. Ruokajuuret ovat ravinneet suomalaisia sukupolvia satojen vuosien ajan, kunnes ruokakulttuurin murroksessa, maaseudun rapistuessa ja väestön ikääntyessä alueellisista ominaisruoista on tullut harvinaisuuksia, joista jalostuu kaupallisesti hyödynnettäviä tuotteita turistienkin ihmeteltäviksi.
Suomalainen joulukinkku on verrattain nuori perinneruokalaji, jossa arvellaan yhdistyvän kaksi perinnettä. Herrasväki söi porsasta ja tavallinen kansa sian paistettua takajalkaa. Aikoinaan sianlihaa ei ole ollut saatavilla, kuten nykyään, joten joulupöydän pääruoaksi se on noussut vasta 1930-luvun jälkeen. Tietysti joulukinkku on mielipiteitä jakava makukysymys. Tottumuksista riippuen joulupöydän voi kinkun sijaan kruunata kalkkuna, broileri tai kala.
Perinteinen joulupuuro valmistettiin pitkään kaura- tai ohraryyneistä, sillä 1800-luvulla ulkomaalainen raaka-aine oli liian kallista muiden kuin rikkaiden ostettavaksi. Se oli ohraan nähden arvokasta, joten riisipuuro kuului nimenomaan juhlissa tarjottavaksi. 1880-luvun lopulla siirtomaatuotteiden hinnat alenivat kuljetuskustannusten pienentyessä. Niin riisipuuro hiljalleen yleistyi ja jäi osaksi suomalaista ruokaperinnettä.
Laskiaisena on edelleen totuttu syömään hernekeittoa ja herkuttelemaan laskiaispullilla, jotka ovat ruotsalaista perua. Pullien täyttöön on kaksi koulukuntaa; toiset tykkäävät hillotäytteisistä, toisille mantelimassa maistuu paremmin. Laskiaisruokana on valmistettu myös pohjalaista laskiaisropsua, eräänlaista pannukakkua.
Imelletyn ruispuuron valmistuksen tiedetään levinneen Varsinais-Suomesta 1700-luvulla, kun uunien rakentaminen kotitaloihin yleistyi. Karjalassa uuniruokia valmistettiin muutenkin paljon, joten mämmikin oli siellä suosittua. Rukiin tärkkelys muuttuu imeltyessään sokeriksi, joten oikein valmistettu mämmi ei kaipaa lisättyjä makeutusaineita. Vaikka mämmi jakaa mielipiteitä, eivätkä kaikki koskisi siihen pitkälläkään lusikalla, teollisesti valmistetulle mämmille riittää menekkiä.
Yleisimmin savolainen perinneruoka kalakukko rekisteröitiin vuonna 2002 Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi. Kukko-sana viittaa taikinakuoriseen paistokseen. Kalakukon taikina tehdään ruisjauhoista. Kainuussakin on kalakukkoperinnettä, mutta ruoan sikäläinen valmistustapa erosi savolaisesta siten, että kukon kypsymisaika oli lyhyempi ja se jätettiin päistään avonaiseksi. Tunnetumpi kukon muoto on pyöreä, pulska taikinaumpio, jonka täytteenä on muikkua, tai ahventa. Täytteen mukaisesti kukkoa kutsutaankin muikku- tai ahvenkukoksi.
Kun puhutaan kalakukon kiekumisesta, tai laulamisesta, tarkoitetaan ääntä, joka syntyy taikinakuoren murruttua täytteen nesteiden valuessa arinan pohjalle. Kiekuminen korjataan paikkaamalla kalakukon kuori ylijääneellä taikinalla.
1950-luvulla kotimainen elokuva nimeltä Lentävä kalakukko toi ruokaisan evään ihmisten huulille samannimisen laulun muodossa.
Itä-Suomessa leivottiin satoja vuosia ruistaikinaisia leivonnaisia, jotka muotoiltiin piiraiksi ja täytettiin ohralla ja talkkunalla, 1800-luvulta alkaen peruna- ja tattaritäytteillä, vasta myöhemmin hirssillä ja riisillä.
Osalle paikallisista perunatäytteinen piirakka edustaa karjalanpiirakan oikeaa versiota. Karjalanpiirakka on rekisteröity Euroopan unionin aidoksi perinteiseksi tuotteeksi. Rekisteröinnin myötä karjalanpiirakka-nimitystä voidaan käyttää vain sellaisista piirakoista, jotka valmistetaan erityistä tuotanto- ja valmistustapaa noudattaen. Karjalanpiirakkaa nautitaan perinteisesti munavoin kanssa, mutta Savonlinnassa karjalanpiirakan päällä nautitaan suolamuikkuja.
Karjalanpiirakan voi päällystää myös esimerkiksi juustolla, tai kuka mitenkin mielii. Karjalanpiirakkaa vastaavia marjatäytteisiä piiraita myydään kainuulaisina rönttäsinä.
Maakuntaruokia on monenlaisia. Toreilta ja turuilta on tavattu ostaa paikallista purtavaa, esimerkiksi Savonlinnasta lörtsyjä, jotka ovat liha- tai hillotäytteisiä litteitä piirakoita. Tampereeseen yhdistetään aina mustamakkara, jota on valmistettu tiettävästi jo 1500-luvulla. Mustamakkara on tuhtia toriruokaa, jota tilataan kertomalla, kuinka suurella summalla makkaraa halutaan ostaa. Mustamakkaran saa tilattua myös ”menopaluu”-termillä.
Oululainen perinnemakkara on vasta alle satavuotias, mutta paikallisten keskuudessa suuresti suosittu kärkkäri. Ohraryyneistä ja naudanlihasta siansuoleen valmistettu kärkkäri syödään sinapin ja sipulin kera.
Muita alueellisia erikoisuuksia
Kaikkialla Suomessa riittää jos jonkinlaisia alueellisia perinnesyötäviä, joiden syntyyn ovat vaikuttaneet paikallisesti saatavilla olevat raaka-aineet. Alueruoat ovat usein tietylle alueelle tyypillisiä leivonnaisia, juustoja, mutta myös makkaroita ja ruokaisampia keitoksia, tai paistoksia.
Pohjois-Pohjanmaalla ja etenkin Oulun seudulla rössypottujen perinne elää edelleen. Ruoka valmistetaan veripaltusta, perunasta ja sianlihasta. Siihen voidaan lisätä myös sipulia. Lämmintä rössyä syödään puolukoiden kanssa.
Pepu, toisaalla mutti, valmistetaan yksinkertaisesti keittämällä ohrajauhoista pöperöä suolalla maustetussa vedessä. Jutun jujuna on, ettei pepua sovi sekoittaa tuntiin, vaan vasta sitten, kun jauhot ovat muhineet kattilassa riittävän kauan.
Punainen hera eli juhannusjuusto ei paljon aineksia vaadi, sillä se tehdään keittämällä maidosta ja juustonjuoksutteesta.
Lapin eksoottisena erikoisuutena pidetään usein puhtaita luonnonantimia. Leipäjuusto on olennainen osa lappilaista kahvittelua, tai jälkiruokapöytää. Lappilainen poron ja hirven liha sekä kalat tunnetaan myös. Lapin puikulaperunalle on annettu ensimmäisenä suomalaisena tuotteena EU:n SAN-alkuperänimisuoja.
Kymenlaaksossa ovat yhdistyneet eri puolilta Suomea, Ruotsista ja Venäjältä saapuneet ruokasuuntaukset, joiden ansiosta Kymen perinneruokakulttuuri kuplii kiintoisia ruoan nimiä; perunaleposka on pehmeää leipää, kun taas retsukka, tikkutollo ja pirinä tarkoittavat marjamämmiä.
Itä-Uudenmaan konditoriaperinnettä ovat erilaiset Porvoon kakut- ja leivokset sekä paikallinen leivonnainen Porvoon tippa- tai tipu. Myös alueen monipuoliseksi kehittynyt leipäkulttuuri on perehtymisen arvoista.